Teoria/Praksis/Poiesis

Hyvän elämän valheellisuus ja rumuus

2011-05-07T07:13:00.000-07:00

Vaalitaistelun melskeessä Kokoomuksen Paremminvointivaltio -ohjelma jäi vähälle huomiolle. Kokoomukselle ei enää riitä hyvinvointivaltio. Kokoomus haluaa panna paremmaksi ja siirtyä paremminvointivaltioon. Tosiasiasssa Kokoomus pyrkii parempiosaisten valtioon. Kaava on: työn jo raskauttamille lisää työvuosia (4 Mrd€), julkisista peruspaveluista ilmat pois (4Mrd€), tasaveroa lisää (1 Mrd€) ja "dynaamista kasvua" (1Mrd€). Jatkuu täällä

Muodonmuutoksia vertaistuotteesta tavaraksi ja takaisin

2011-02-18T05:06:00.000-08:00

Esitelmäni Kansalaisyhteiskunnan tutkimus ja kehittämispäivillä 18. 2. 2011 Jyväskylän yliopistossa.

Löytyy täältä

Hyvän elämän riittämättömyydestä

2011-02-01T22:07:00.000-08:00

Meille on tullut jokapäiväiseksi, lähes itsestään selvyydeksi puhua hyvästä elämästä. Hyvä elämä on kaikkien tavoitteena. On vain kysymys siitä, mitä kaikkea hyvän elämän tulisi pitää sisällään: Hyvinvointia, ainakin, sitten terveyttä, sivistystä, kulttuuria, koulutusta, ystävyyttä, onnellisuutta, kaikkea muuta tavarahyvää, tukea ja turvaa lapsuudessa, miksei aikuisuudessakin, sosiaalista arvostusta ... . Listamme on loputon.

Jatkuu täällä ...

SAK ampuu jälleen omaan jalkaansa

2010-11-03T00:46:00.000-07:00

SAK:n ekonomisti Erkki Laukkanen tuuppasi (Helsingin Sanomat 18.9. ja Viikkolehti 15.10.) työelämän joustoturvan historian romukoppaan tavalla joka osoittaa, että SAK:ssa ei ole lainkaan ymmärretty, mistä joustoturvassa on kysymys. Ehdotettu vaihtoehto paljastaa tämän kirkasotsaisuuden syyn: nyt on lähdettävä ”hyvän työn tielle”, jonka ”kantavana ajatuksena on työelämän kehittäminen sen omista lähtökohdista”.

Jatkuu täällä

Akateemisuus ja lukioiden hätä

2010-08-30T12:07:00.000-07:00

Opetusmisteri Henna Virkkunen tarjoaa ratkaisuksi lukioiden hätätilaan lisää akateemisuutta (Ksml 13.8.).

Lukioiden tilanne on paljon kehnompi kuin mitä Virkkunen antaa ymmärtää. Viime kevään yhteishaussa lukioihin ensisijaisesti hakeneita oli vähemmän kuin aloituspaikkoja 90:ssä prosentissa kunnista. Pahimmillaan ei ollut yhtään hakijaa. Joissakin kunnissa ikäluokasta menee lukioon jopa 80-90 prosenttia, toisissa taas alle 20. Peruskoulun juhlittu tasa-arvo purkautuu siis heti peruskoulun jälkeen.

On vain joitakin yliopistokaupunkien keskustan lukioita, jotka voivat varsinaisesti valita opiskelijansa. Lukioihin ei siis valita eikä karsita, sinne mennään ja jopa joudutaan yhä useammin kun pääsy ammatilliseen koulutukseen on vaikeutunut. Onko tässä tilanteessa lukioiden akateemisen luonteen korostus oikea kehittämislinja? Minusta ei. Pääkehityssuunta on muualla.

Lukioiden yleissivistävä tehtävä on jo laajentunut koskemaan koko ikäluokkaa. Sen on jo ymmärtänyt pääosa lukioväestä ryhtyessään kasvattamaan niitäkin nuoria, joiden peruskoulumenestys ei ole ollut päätähuimaava. Ammatillisessa koulutuksessa on yhä laviammin avattu mahdollisuudet opiskella lukioaineita ja suorittaa ylioppilastutkinto. Sivistys ei siis enää erottele vaan yhdistää koko ikäluokan koulutusta rikkaaksi kokonaisuudeksi: snellmanilainen ja cygnaeuslainen perinne lyöttävät päät ja kädet yhteen.

Akateemisuutta korostava lukioiden kehittämisohjelma haluaa palauttaa uskon lukioiden sosiaalisesti selektiiviseen luonteeseen. Sen tien päässä on kuitenkin pieni joukko suurten kaupunkien lukioita, jotka kouluttava ikäluokasta korkeintaan 20 prosenttia. Linja johtaisi lukioiden nykyistäkin rankempaan lakkauttamissumaan ja niiden kansallisen tehtävän näivettymiseen.

Akateemisuus ei yksin edusta sitä yleissivistystä, joka on lukioiden lakisääteinen tehtävä. Yliopistojen rinnalla ovat ammattikorkeakoulut, joihin menee ylioppilaita enemmän kuin yliopistoihin. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyö ja työnjako onkin yksi koulutuspoliittisista avainkysymyksistä, jonka ratkaisu tulee olennaisesti vaikuttamaan toisen asteen koulutuksen kokonaisuuden muotoutumiseen. On avautumassa mahdollisuus tarjota kaikille nuorille omanlaisensa tie hankkia itselleen ylioppilastutkinto.

(Julkaistu: Keskisuomalainen 16.8.2010 Mielipidesivu)

2010 -luvun yhteiskuntapolitiikka

2010-08-16T06:42:00.000-07:00

Minun sukupolveni ihmiset muistavat hyvin sen ajattelutavan mullistuksen, jonka Pekka Kuusi aiheutti vuonna 1961 kirjallaan 60-luvun sosiaalipolitiikka. Hän asetti kansantalouden sosiaalipoliittiseen kokonaisuuteen ja osoitti kuinka tärkeää ja taloudellisesti edullista on huolehtia kaikista – köyhistä, työkyvyttömistä ja työttömistä.

Työttömyyden hoidossa siirryttiinkin sotien jälkeiseltä lapiolinjalta rahalinjalle. Ei siis enää hoidettu ja moralisoitu työttömiä vaan otettiin kansantaloudellisesti sääntelyn kohteeksi se yhteiskunnallinen ilmiö, jota kutsuttiin työttömyydeksi.

Jatkuu täällä

Ensin tragedia, sitten farssi

2010-07-26T03:35:00.000-07:00

Elinkeinoelämän keskusliitossa on kolme joten kuten hahmotettavissa olevaa

ryhmittymää, jotka käyvät keskinäistä kamppailua Suomessa harjoitettavasta

elinkeino- ja työmarkkinapolitiikasta: perinteellinen kansallisen

teollisuustoiminnan ja –pääoman ryhmä, palvelutyöantajien ryhmä ja

teknologiatyöantajien ryhmä, jonka kovan ytimen muodostaa kymmenkunta

kansainvälisestä finanssipääomasta riippuvaista suuryritystä. Mihin

ryhmittymään juuri muodostettu sivistystyöantajien yhdistys kuuluu?

Jatkuu täällä ....

Miksi punaiset ovat vihreämpiä kuin vihreät?

2010-07-26T03:33:00.000-07:00

Työväenliikkeen punainen tunnusväri on peräisin keskiaikaisista

taistelulaivojen pitkistä punaisista merkkilipuista, joiden viesti

vastustajalle oli: ”taistelemme viimeiseen asti, me emme antaudu”.

Punainen on tahdon ja politiikan, siis hyvän elämän väri.

Vihreä on luonnon, siis toden ja todellisen ja tällä hetkellä

erityisesti luonnon rajallisuuden väri. Poliittisena värinä se on

suojeleva ja säilyttävä – ja siten pikkuporvarillinen.

Jatkuu täällä ...

Sosiaalinen palkka ja perustulo

2010-07-26T03:21:00.000-07:00

Suomen konsensuspolitiikan talouspoliittinen perusta ordoliberalismi – uusliberalismin saksalainen haara (social market economy) – menetti asemansa jo 1980-luvun lopulla. Yhteiskunnallisen tasapainon määrittely oli tuolloin kolmen kauppa. Se oli keskuspankin (rahapolitiikka), valtiovallan (finanssipolitiikka) ja työmarkkinaosapuolten (makrotalous) politiikan yhteensovittamista.

Jatkuu täällä ....

Vasemmisto 4.0

2009-06-30T06:46:00.000-07:00

Ulos hiiliteräksisestä häkistä

1. Eurooppalaisella vasemmistolla ei ole ollut efektiivistä, vaikuttavaa ohjelmaa sitten hyvinvointivaltion rakentamisohjelman. Politiikan pääsisältönä on jo pitkään ollut tuon ohjelman tulosten puolustaminen. Puolustuksellinen politiikka johtaa poliittiseen lahoamiseen ja tappioon.

2. Kapitalistinen talous on kuoleman taloutta. Sen sisäänrakennettuna ytimenä on pyrkimys irtaantua kaikista reaalisista edellytyksistään, ihmisistä, luonnosta, ja yhteisöistä.

3. Kapitalismi tuottaa jätettä kaikesta mihin se tarttuu. Kun perinteellinen teollinen tuotanto näki luonnossa vain raaka-ainetta ja ihmisissä tuotantoenergiaa, niin tietoteollinen kapitalismi tekee traditioista, yhteisöistä ja kulttuureista raaka-ainetta ja jättää jälkeensä yhteiskunnallista jätettä.

4. Kapitalismin ylösajamalla ja meidän itse kunkin ylläpitämällä palkkatyön ja kuluttamisen hiiliteräksisen häkin piirittämällä elämäntavalla ei ole minkäänlaista eettistä eikä moraalista oikeutusta. Elämäntapamme on tullut tiensä päähän.

5. Politiikan perusmuoto on nyt pelon politiikka. Meitä usutetaan pelkäämään toista ihmistä, naapuria, nuorta, vanhusta, ulkolaista, erilaista. Vasemmiston tasaista, turvallista jatkuvuutta lupaava poliittinen lumeretoriikka on tämän politiikan käänteinen versio.

6. Vasemmiston pahin poliittinen virhe oli kasvaa kiinni palkkatyö/kuluttaja – noidankehään, osaksi ordoliberalistista talouspoliittista sääntelyjärjestelmää. Paljon puhuttu viherpunainen, ns. kolmas vasemmisto – jos sellaista on koskaan ollutkaan – ei ole tarttunut talouden peruskysymyksiin vaan liimasi vihreän punaisen kylkeen. Tulos ei ole ollut vakuuttava edes vasemmiston omissa silmissä.

Kohti vertaistaloutta

7. Vasemmistolaisen politiikan tekemisen mittakaava on nyt aikakausi, ihmiskunta ja maapallo. Kaikki politiikka, myös kansallinen ja paikallinen, on arvioitava ja rakennettava tästä periaatteellisesta lähtökohdasta lähtien.

8. Kauppapääoma yksityisti aikoinaan maatalousvaltaisten yhteisöjen vertaistuotannon (commoning). Teollisuuspääoma puolestaan synnytti teollisuuden tueksi ja turvaksi kansallisen ja julkisen vertaistuotannon ja –palvelut. Finanssipääoman globaalin irtioton seurauksena nyt on syntymässä verkostopohjainen maailmanmittainen vertaistuotanto.

9. Vasemmisto haluaa elää ja rakentaa vertaistaloutta ja –tuotantoa. Sen teknologinen ja tekninen perusta on nyt juuri synnytystuskissaan. Uuden työn välineet, uudet tuotantovälineet, ovat radikaalisti uudella tavalla hajautumassa jokaisen omaan hallintaan. Henkilökohtaisten tietokoneiden rinnalle on tulossa henkilökohtaiset yleistuotekoneet. On avautumassa uskomattomat maailmanlaajuiset mahdollisuudet tuotannon verkottumiseen kapitalismia tuottavammalla ja kestävämmällä tavalla.

10. Vertaistalouden lähtökohtana on jokaisen kiistämätön omistusoikeus omaan elämään, omaan henkilökohtaiseen aikaan ja sen käytön määrittelyyn ja sääntelyyn. ”Jokaisen ihmisen vapaa kehitys on kaikkien vapaan kehityksen ehto”.

11. Vasemmisto rakentaa markkinoiden sijaa verkostoja: työmarkkinoista (yhteis)työverkostoja, pääomamarkkinoista resurssiverkostoja, tavaramarkkinoista jakeluverkostoja. Vasemmiston tavoitteena on purkaa tavaramuotoinen kapitalistinen talous laittamalla kiertoon tavaroiden (commodities) sijaan vertaistuotteita (commons).

12. Vasemmisto ei ole tekemässä julkisen vallan kumousta vaan rakentamassa eksodusta, ulospääsyä kapitalistisesta taloudesta. Tämä vaatii kaikkinaisen väen päättäväistä, moninaista, pitkällistä ja sitkeää työtä ja kekseliäisyyttä. Poliittisen kamppailun julkisesta vallasta tulee tukea tätä tavoitetta.

13. Vertaistalous on jätteetöntä taloutta. Vasemmisto ottaa kunnioituksella vastaan elämänsä ainekset luonnosta ja aiempien sukupolvien työn tuloksista, muokkaa niitä kriittisesti ja saattaa ne taas uudelleen kiertoon. Jokaisen työn tulos on jonkin toisen työn alku.

14. Vasemmisto on kaikille avoimen vertaissuunnittelun ja -tuotannon sekä väestömittaisen innovoinnin edelläkävijä. Sitä leimaa omakohtaisuus, elämän ilo ja kukoistus, hyväksyen rajalliset luonnonresurssit ja niiden maailmanmittaisen tasapuolisen jaon.

15. Työttömyys on teollisen yhteiskunnan jäänne, joka on poistettava. Vasemmisto rakentaa yhteiskuntapolitiikan kolmen tulomuodon - työ-, opinto- ja perustulon – perustalle. Perustulolla on tultava toimeen. Työn vaihtoehto on opiskelu, ei työttömyys.

Kuka tarvitsee työttömyyttä? En minä eikä Nieminen vaan ...

2009-03-19T04:21:00.000-07:00

Kun Suomessa on ryhdytty suuren ääneen puhumaan työvoimapulasta, se on ennakoinut joukkotyöttömyyttä. Tämä on toistunut melko säännöllisin väliajoin toisen maailmansodan jälkeen. Ongelma on ratkaistu aiemmin markan devalvaatiolla. Ratkaisujen seurauksena kansantalouden tasapaino on löydetty yhä korkeammalla työttömyysasteella. Edellisen kriisin ratkaisu 1990 –luvulla vaati vielä sen, että palkkatulon osuus tuotannon arvonlisäyksestä pudotettiin historiallisen alas. Näin kansantaloudesta irrotetut rahat investoitiin suurelta osin ulkomaille. Suomen kehitys pysähtyi. ...

Katso koko artikkeli täältä

Pois puolisivistys, pois kaikki puolinaisuus ...

2009-03-14T05:17:00.000-07:00

Yliopistolain vastustajat on leimattu ei, ei, ei -purnaajiksi: mikään ei kelpaa. Kyllä, kyllä, kyllä kuulostaisi niin paljon oppineemmalta.

On helppo sanoa Ei käy! Onko meillä mitään muuta sanomista? Jokin vaihtoehto?

Ei, ei, ei:n vaihtoehto ei ole kyllä, kyllä, kyllä. Mikä sitten? Riittääkö kritiikki, tuo kieltämisen kautta myöntäminen? Tekeekö yliopistolain viilaaminen eduskunnassa siitä hyväksyttävän? Riittäkö siis lain kritisointi?

Ei riitä. Yliopisto on perustettava uudelleen. Perustuksiaan myöten. Miksi?

Yliopisto 1.0 oli opetuksen yliopisto. Tavoitteena oli saada etäisyyttä kirkkoon ja kirkon opetukseen. Oli haastettava kirkon oppi opetuksen vapaudella.

Yliopisto 2.0 oli tutkimuksen yliopisto. Se oli sivistysporvariston uni ja toive ”vapaasti kelluvasta” sivistyneistöstä, taloudesta ja valtiosta irroitetusta tutkimuksesta ja opetuksesta. Elämä ja tiede eivät koskettaneet toisiaan. Tutkijoiden pää, sydän ja kädet toimivat eri säännöin ja periaattein. Puolisivistys juhli voittojaan toisen maailmansodan kuoleman kentillä ja keskitysleireillä. Sotien jälkeen tämä puolisivistys puki päälleen perustutkimuksen neutraalin kaavun.

Yliopisto 3.0 on oppimisen yliopisto. Maailmaa voi oppia ymmärtämään vain muuttamalla sitä. Yliopisto on maailman muuttamisen tila. Se on avoin kaikille, jotka haluavat vastata tähän kutsuun. Se on siis meidän yhteinen yliopistomme. Yliopisto-opintojen tavoitteena on tiedon, taidon ja tekemisen henkilökohtaisen intressin muodostus, siis kaikinpuolinen sivistys.

Pois siis puolisivistys, pois kaikki puolinaisuus. Me haluamme koko maailman piirin opintojemme haastajaksi. Opintojemme ja oppimisen vapauden mitta on aikakausi, ihmiskunta ja maapallo.

(Puheesta Senaatintorilla 13.03.2009)

Kuka omistaa yliopiston?

2009-03-08T06:49:00.000-07:00

Eduskunnan nyt arvioitavana oleva yliopistoreformin jälkeen yliopistot “omistavat itse itsensä”. Lakiehdotuksessa ei tosin sanota kuka tämä omistaja on ja kenelle omistajan ääni kuuluu. Ehdotettu yritysyliopisto toimii pörssiyhtiön mallia tavoitellen kuitenkin ilman omistajan ääntä. Siten yliopiston hallitus vastaa toimistaan vain itselleen, ei omalle tiedeyhteisölleen. Niin ja tietysti myös opetusministeriölle.

Haastavampi kysymys on kuka omistaa kaiken sen pääoman, joka perustuu yliopistoyhteisön osaamiseen. Entäpä ne teokset ja tuotokset, jotka tätä yhteistä omaapäätä käyttämällä tuotetaan, kenelle ne kuuluvat?

Katso koko artikkeli täältä

Kuvitelkaamme uusi yliopisto!

2009-02-21T01:26:00.000-08:00

Valmisteilla oleva yliopistoreformin tavoitteena on toteuttaa radikaali yliopistojen julkisen tehtävän alasajo. Se kulttuurinen, sosiaalinen ja taloudellinen julkinen tila, jota olemme tottuneet kutsumaan kansakunnaksi, on purkautumassa. Sen tueksi 1800- luvulla synnytetty kansallinen sivistyshanke on nyt purkamisvuorossa. Yksittäisten yliopistojen - tietotehtaiden - tulee nyt avautua kansainväliselle kilpailulle; kilpailun ”näkymätön käsi” huolehtii lopusta. Tietoteollisuudesta on tullut osa suomalaista perusteollisuutta. Ja se halutaan organisoida kuten perusteollisuus on organisoitu Suomessa 1990 – luvulla.

Ensimmäisen teollisen kumouksen aikoihin, valistushengen innoittama kapitalisoitunut mekaaninen teollisuus näki luonnon ensisijaisesti raaka-aineena ja teki siitä käytön jälkeen jätettä. Yksityistyvä ja kapitalisoituva tietoteollisuus tekee nyt yhteiskunnallisesta muistista, traditiosta, raaka-ainetta ja jättää jälkeensä yhteiskunnallista jätettä. Meitä kaikkia pyörittävän globaalin rahatalouden tavoitteena on päästä eroon kansantalouksiin sidotuista luontoperäisistä, sosiaalisista ja kulttuurisista uusintamisen rasituksista. Tavoitteena ei siis ole ihmisen ”harmooninen ja tasapainoinen kaikkien voimien kehittäminen kokonaisuutena” (Kraftbildung) vaan mahdollisimman moninainen tavaratuotanto (Sachbildung).

Yliopisto tarkoitti alun perin opiskelijoiden autonomista itsehallinnollista yksikköä, siis todellista mies ja ääni -yhteisöä. Yliopistot ovat myös viimeisiä paikkoja, joissa vielä elää muisto työn tuottavasta joutilaisuudesta, kokeilevasta leikistä ja sen kauniisti tekemisestä. Vielä vuonna 1918 Cordovan yliopiston opiskelijoiden manifestissa vaadittiin, että tulevassa yliopistossa vain ne opettajat saavat opettaa, jotka ”todella rakentavat sieluun totuuden, kauneuden ja hyvyyden”.

Tutkijan työn, kuten itsensenäisten ammattien harjoittamiseen yleensäkin, perusmotivaatioon kuuluu tunne työskentelystä yhteisön hyväksi ja pyrkimys jättää jokin merkki itsestä toisille ja historiaan. Luonnolta ja tradition kautta saamiemme edellisten sukupolvien työn tulosten saattaminen takaisin osaksi yhteisöä ja jälleen kiertoon on ammatin harjoittamisen keskeinen perusta. Uudistus jäytää pahoin tätä peruslähtökohtaa. Tiedon tavaramittaistaminen ja tietotavaroiden ostaminen ja myyminen estävät tämän yhteisöllisyyden uusintamisen ja kokemusten kierron.

Edessä oleva välttämätön siirtyminen jätteettömään kiertoon – sekä luonnon että yhteiskunnan osalta – ei tarkoita kansallisen yhteishyvän tuottamistilan purkamista vaan sen siirtämistä uuteen mittakaavaan. Kansallisten tiede- ja taidehankkeiden purkauduttua, tiedon ja kokemusten tuottamisen kehityttyä teolliseksi tuotannoksi, tiedontuotannon pääomittuminen ja yhteiskunnallisen muistin siirtyessä pois traditionaalisista instituutioista tekniseksi muistiksi, joutuu yliopistoinstituutio asemoimaan itsensä perustavalla tavalla uudelleen. Tieteen mittakaava, se julkinen tila, jossa tiedeyhteisö toimii, on nyt aikakausi ja ihmiskunta.

Tieteen tuottaman kansallisen yhteishyvän (commons) on nyt asennoiduttava (constitution) uuden yhteistilan ja -hyvän rakentamiseen seuraavien periaatteiden mukaan: 1. Avoin ja julkinen tieto/tiede (Free science) 2. Avoin saatavuus (Open access) 3. Avoin lähde (Open source) 4. Avoimet kurssit (Open cources), 4. Avoin julkaiseminen, 5. Avoin arkistointi. Tavoitteena on siis ”universal university” käyttäen hyväksi kaikkea sitä teknistä välineistöä joka on käytettävissä tämän yhteishyvän tilan (commons) tuottamiseen.

Suuri puhallus, suuri puhdistus, suuri kaappaus –

2009-02-17T22:52:00.000-08:00

Suuri puhallus

Ehdotettu uusi yliopistolaki siirtää omaisuusmassaa tulevien yritysyliopistojen (corporate universities) taseisiin. Yliopistojen haltuun siirtyy myös rakennusten ylläpito ja –hoito. Samalla tapahtuu kuitenkin toinen vielä suurempi siirto: perinteellisesti yliopistossa jokaisen osaaminen ja sen avulla tuotetut tuotokset ovat tuottajan itsensä omistamia ja hallinnoimia. Kun tai jos meidät siirretään työsopimussuhteiseksi, osaamisemme ja sen avulla aikaansaadut hengen tuotteet siirtyvät yliopistotyönantajan omistamiksi. Ne ovat yksityisoikeudellista omaisuutta, jota yliopisto hallinnoi.

Suuri puhdistus

Siirtämällä henkilökunnan työsopimussuhteiseksi puretaan vuosikymmenten aikana kasautunut henkilöstön vakinaistamispotentiaali. Virkasuhteisen työhistoria monine työmääräyksineen ei siirry työsuhteisen vakinaistamisen perustaksi. Työsuhteinen voidaan sanoa tuotannollis-taloudellisista syistä irti. Tämä merkitsee että yliopistot ryhtyvät sääntelemään taloudellista riskiään uudella tavalla: ei enää lyhyillä työsuhteilla vaan työvoiman määrää sääntelemällä. Työsuhteiden pituus saattaa kasvaa, mutta väen määrä vähenee.

Suuri kaappaus

Nykyinen kolmikantahallinto syntyi pitkän ja laajan “mies ja ääni” – demokratiakamppailun kompromissina. Tuloksena oli myös alhaalta ylöspäin rakentuva luottamuksen ketju. Tämä kaikki puretaan. Kun valtiovalta nyt irtaantuu yliopistojen talouden kokonaisvastuusta ja ottaa vastatakseen vain yliopistojen perusrahoituksen, on valtaa keskitettävä, jotta tarpeelliset leikkaukset voidaan tehdä.

Mahdoton taloudellinen yhtälö

Yliopistot ovat välttämättömiä nykyisille kansantalouksille. Yliopistot ovat käyttökelpoisia yksityisille yrityksille ja valtionhallinnolle vain ja jos vain sen aikaansaannoksista ei tarvitse maksaa kuin murto-osa aikaansaannosten tosiasiallisista kustannuksista. Markkinahinnoiteltu yliopisto ei ole elinkelpoinen. Kun nyt ryhdytään vielä soveltamaan ns. kokonaiskustannusmallia ja siihen lisätään vielä yksityisille yliopistolle lankeavat normaalit liikevaihtoverot ja sitä myöten koko EU:n hallinnoima kilpailulainsäädäntö, niin yliopistojen aikaansaannosten hinta nousee kestämättömälle tasolle. Raha riittää yhä harvemmalle.

Sivistysyliopisto 3.0 - kymmenen periaatetta

2009-02-10T10:30:00.000-08:00

1. Yliopisto on yleismaailmallinen insituutio, jonka mittapuina ovat tosi, hyvä ja kaunis maapallon, ihmiskunnan ja aikakauden haasteiden edessä.

2. Yliopistoissa on oppimisen, tutkimuksen ja opetuksen vapaus.

3. Yliopisto turvaa tuottamiensa/kehittämiensä tietojen ja taitojen avoimen ja maksuttoman saatavuuden, julkaisemisen ja arkistoinnin.

4. Yliopisto avaa oppimisen, opetuksen ja tutkimuksen kentät kaikille.

5. Yliopiston oppiminen, opetus ja tutkimus on avointa ja julkista.

6. Oppimisen, tutkimuksen ja opetuksen lähtökohtana on tietojen ja taitojen yleismaailmallinen vertaistuotanto.

7. Inventiot (keksinnöt) ja innovaatiot (tuotekehittely) väestömittaistetaan.

8. Oppimisen autonomiset ryhmät ovat keskeisin opetuksen muoto.

9. Yliopisto-opiskelun tavoite on henkilökohtaisen tiedon, taidon ja tekemisen intressin muodostus.

10. Yliopisto pyrkii kaikessa toiminnassaan edistämään sosiaalista, teknistä ja biologista kiertoa ”kehdosta-kehtoon” - periaatteen mukaisesti: jätettä ei saa syntyä.

Kolme periaatekysymystä yliopistolaista

2009-02-03T00:40:00.000-08:00

1. Itsehallinto ja itsenäisyys

Suomen perustuslaki turvaa yliopistoille opetuksen ja tutkimuksen vapauden ja itsehallinnon, mutta ei taloudellista itsenäisyyttä. Itsehallinto ei merkitse taloudellista itsenäisyyttä. Valtiovalta on periaatteessa kokonaisvastuussa yliopistojen taloudesta.

Lakiehdotuksessa valtiovalta irtisanoutuu yliopistojen talouden kokonaisvastuusta. Valtio lupaa vain perusrahoituksen. Laissa siis luvataan yliopistoille sellaista taloudellista itsenäisyyttä, jota perustuslaki ei tunne.

Tämä itsenäisyyden muutos tapahtuu vain suhteessa valtiovaltaan, tai ollaksemme tarkkoja, suhteessa valtionvarainministeriöön. Samalla se luo toisaalta uusia tiukkenevia sidoksia muihin valtion toimijoihin, siis opetusministeriöön. Ja toisaalta toimijoihin, joiden intressit eivät ole yleisiä ja julkisia, kuten valtiovallan, vaan yksityisiä ja – usein – salattavia.

Jos kaipaamme yliopistolle taloudellista itsenäisyyttä - itsehallinnon lisäksi - suhteessa valtiovaltaan vaatien samalla valtiovallalta kokonaisvastuuta taloudenpidosta, meillä on oltava tähän jokin erityinen ja painava peruste.

2. Virkamies ja työläinen

Virkasuhteissa ja niiden hierarkiassa elää vielä muinaisen aateliston rakentama yhteiskunnallinen rankijärjestelmä. Jossakin mielessä voidaan sanoa, että UPJ/VPJ -palkkajärjestelmä myötäilee kauppiasporvariston aatemaailmaa. Sen sijaan nyt vaadittu työsuhdejärjestelmä on historialliselta taustaltaan teollisuusporvariston hengen ja aatteiden läpilyömä: se säätelee työvoiman ostamista ja myymistä (tehdas)tuotannollisissa suhteissa. Työntekijä on isäntänsä renki.

Perinteellisesti ajatellen, virkamies ei saa palkkaa vaan korvauksen julkisten tehtävien hoitoon käyttämästään ajasta. Virkamies edustaa toimissaan isäntäänsä, viime kädessä, valtiovallan kautta, kansaa kokonaisuudessaan. Hän on periaatteessa aina käytettävissä ja vastaa henkilökohtaisesti kaikkien toimiensa lainmukaisuudesta ja tasapuolisuudesta.

Yliopiston virkamies on siinä mielessä erikoinen otus, että hän toimii yhteisössä, jolle on myönnetty itsehallinto sekä tutkimuksen ja opetuksen vapaus. Hänelle on siis annettu – periaatteessa – omaan käyttöön aikaa, jonka hän voi itse organisoida parhaaksi katsomallaan tavalla. Se on hänen keskeinen virkavelvollisuutensa.

Jos meistä tulee työsopimussuhteisia, työvoimamme hallinta siirtyy työnantajalle, siis yliopiston hallitukselle ja sen edusmiehelle/naiselle, rehtorille. Ja pelin henki on selvä, kuten työsopimuslaki asian määrittää: työntekijän "tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, joita työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta. Työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa".

Huomattakoon myös että koko esittelykäytäntö muuttuu: esitteleva virkamies on lakivelvoitteiden mukaisesti vastuussa esittelyistään, mutta työsuhteinen esittely siirtää vastuun – erityisen painavasti taloudellisen vastuun - hallitukselle ja sen puheenjohtajalle.

3. Tietotalous ja yliopistot

Koko uudistusprosessissa on kiinnitetty hyvin vähän, jos lainkaan huomiota siihen mitä on tapahtumassa tietotaloudessa ja tiedon tuottamisessa. Tiivistäen voisi sanoa: eteemme on avautumassa tiedon yleismaailmallinen vertaistuontanto (Benkler), jossa lähtökohtina ovat tiedon avoin lähde, saavutettavuus, arkistointi ja julkaiseminen. Tieto säilyisi siten yhteishyvänä (commons) julkisessa tilassa (public space) kaikkien saatavana ja kehitettävänä. On siis kehitettävä työvälineitä tiedontuotannon ja innovaatioiden väestömittaistamiseksi (crowdsourcing).

Lakiuudistus kulkee toiseen suuntaan: sen tausta-ajatuksena on tiedon tavaramittaistaminen, sulkeminen paketteihin ja markinointi käypään hintaan.

Tiedon vertaistuotanto yliopistojen toimintamalliksi

2009-01-26T04:53:00.000-08:00

Yliopistoissa on kolme perusvapautta: tutkimuksen, opetuksen ja oppimisen vapaus. Näistä perustavanlaatuisin on oppimisen vapaus, sitähän palvelevat sekä opetus että tutkimus. Kaikkien näiden kolmen vapauden ehdot ovat muuttuneet ratkaisevasti maailmanmittaisen tietotalouden synnyn myötä. Käynnissä oleva yliopistoreformi ei tunnista tätä muutosta vaan rakentaa neljättä vapautta, johtamisen vapautta.

Tietotalous ei ole kansallista vaan maailmanmittaista. Tietotaloudessa on tapahtumassa kaksi lähes vastakkaista prosessia: toisaalta alan toimijat ovat keskittymässä muutamaan harvaan globaalin suuryrityksen, toisaalta tiedon tuottamisen ja jakamisen välineet ovat lähes jokaisen ulottuvilla. Yliopistojen on ratkaistava kumpaa kehityssuuntaan ne tukevat: tiedon avoimmuutta, maksuttomuutta ja saavutettavuutta vai tiedon yksityistämistä, hinnoittelua ja tavaramittaistamista.

Tiedon tuottajina yliopistoilla on kaksi perustavanlaatuista kysymystä ratkaistavanaan. Ensinnäkin mikä tieto on sellaista, että se on edullista tuottaa itse ja mikä hankkia muualta. Toiseksi, mikä tieto on edullista saattaa yhteiseen omistukseen ja minkä suhteen on syytä pyrkiä kalliiseen ja epävarmaan yksityistämiseen.

Vanha kansallinen yliopistomme vastasi kansakunnan mitassa: tuotetaan tietomme yhdessä yhteiseen käyttöön kaikkien saataville. Yliopistoreformi vastaa kysymyksiin toisin: tuotetaan tieto kansainvälisille markkinoille hinnoiteltuna tietotavarana.

Tietotalous kulkee kuitenkin toiseen suuntaan. Vertaistuotanto on maailmanmittaisen tietotuotannon muoto, jossa tieto tuotetaan liittämällä yhteen satojen ja tuhansien ihmisten erityistietämys ja saatetaan tulos avoimesti kaikkien arvioitavaksi ja muokattavaksi. Tiedonmuodostus ja myös innovaatiot väestömittaistetaan: tieto on läsnä ja saavutettavissa kaikkialla. Tieto on kuin hologrammi talouden ytimessä.

Tällöin oppiminen tapahtuu kuten lumihiutale kiteytyy: oikeassa paikassa, oikeaan aikaan, oikealla sisällöllä, aina uudella ja erilaisella tavalla. Oppiminen tarkoittaa nyt tiedon tuottamista. Vain tietoa tuottamalla voimme oppia ymmärtämään tiedon laadun ja merkityksen. Ja vain pyrkimällä kehittämään omaa yhteisöämme voimme oppia ymmärtämään tiedon aseman ja merkityksen yhteisössämme. Mitä itse olemme rakentamassa, sitä myös puolustamme.

Yliopistojen kaavailtu uusi johtamisen vapaus estää tämän kehityksen. Opetusministeriö on sankarillisesti – omasta mielestään – puolustanut yliopistojen etuja irroittamalla yliopistot valtiovarainministeriön konsernihallinnon kahleista. Nyt yliopistoilla on edessään opetusministeriön konsernihallinnon hyvin eriytyneet ja yksityiskohtaiset tuloslaskentamallit.

Yliopistoväki jää hallituksensa panttivangiksi omalla työpaikallaan. Virkamies edusti valtiovallan kautta ja eduskunnan luvalla yliopistoissa kansakuntaa ja autonomista tiedeyhteisöä. Työsopimussuhteinen on yliopiston hallituksen renki. Hallituksen, jossa on yliopiston ulkopuolinen enemmistö.

Nykyinen laiton tilanne – noin puolet työntekijöistä on määräaikaisessa työsuhteessa – on mahdollista purkaa vain muuttamalla työsopimukset työsuhteiseksi: pätkätyöhistoria nollautuu. Työsuhteisen on työsopimuslain mukaisesti "tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, joita työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta. Työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa". Uusi laki, uusi järjestys.

Kirjallisuutta:

Yochai Benkler 2003. Coase’s Penguin, or, Linux and The Nature of the Firm. The Yale Law Journal 112, 79-

Leadbeater, C. (and 257 other people) 2008. We-think Mass innovation not mass production. London:Profile books

Howe, J. 2008. Crowdsoursing - How the power of the crowd is driving the future of business. London: Business books

Suuri puhallus vai juuriin menevä uudistus?

2008-11-28T01:50:00.000-08:00

Kansan Uutiset 28. 11.2008
Nyt käynnissä oleva yliopistoreformi lähti liikkeelle yliopistojen johtamisongelmista. Kansallisvaltion tilinpito arvioitiin suurimmaksi yliopiston tehokkaan johtamisen esteeksi. Lakiluonnoksessa johtamisen ongelma on ratkaistu. Se on tehty yliopistojen sisäistä demokratiaa kaventamalla, henkilöstön asemaan heikentämällä, yliopistotalouden epävakauttamisella, yliopistoyhteisön lojaliteettirakenteen ja työmotivaation perustaa murtamalla.
Lakimuutoksen jälkeen yliopistot ”omistavat itse itsensä”. Tämä tarkoittaa, että yliopistot saavat takaisin omistukseensa ne kiinteistöt, joissa ne toimivat. Yliopistojen arvo ei kuitenkaan ole seinissä vaan osaamispääomassa: siinä, mitä yliopistoväki tietää ja taitaa.  Johdonmukaista tällöin olisi, että yliopistoista muodostettaisiin yliopistoyhteisön omistuksessa olevia osuuskuntia, ”osuus ja ääni” –periaatteella. Vasta tällöin yliopistoilla olisi omat omistajat. Tämä ei kuitenkaan käy päinsä. Miksi?
Yliopistot ovat rakentuneet osana kansakunnan rakentamista. Kansakunnan valitsema eduskunta on valtiovallan kautta välittänyt rakennustehtävän yliopistoille. Yliopistoille on myönnetty itsehallinto, mutta ei itsenäisyyttä. Kansa(kunta) on omistanut yliopistot valtiovallan välityksellä.
Lakireformi irrottaa yliopistot kansakunnan omistuksesta. Niille luvataan siis itsenäisyyttä. Yliopistoille avautuu mahdollisuus rakentaa uutta, ei-valtiollista julkista tilaa. Tätä ei kuitenkaan ehdoteta. Pikemminkin se kielletään. Silmien eteen nostetaan kliseinen kuva ”globalisaatiosta ja kovenevasta kilpailusta”. Tie eteenpäin ei ole uuden julkisen tilan ja tehtävän jäsentäminen vaan markkinat, tiedon ja koulutuksen tuotteistaminen ja tavaramittaistaminen.
Lakiluonnoksen taustalla häämöttää usko, jonka mukaan markkinamekanismi ratkaisee kysymyksen akateemisen tutkimuksen ja opetuksen järjestämisestä sekä rahoituksen oikeanlaisesta kohdentumisesta. Pienintäkään ajatusta ei ole kuitenkaan uhrattu niille perustavanlaatuisille muutoksille, jotka nyt myllertävät tietotaloutta, tiedon tuottamista, jakamista ja kuluttamista.
Käynnissä on kaksi lähes päinvastaista kehitystä. Toisaalla on teollisen tietotuotannon valtaisa keskittymisprosessi muutamaan maailmanlaajuiseen konglomeraattiin, jotka hallinnoivat tiedon tuotantoa, levitystä ja kuluttajamarkkinoita. Toisaalta on syntymässä äärimmäisen pitkälle menevä hajautuminen: tiedon tuotannon ja kokemusten jakamisen välineet ovat lähes jokaisen ulottuvilla.
Tieteellisen ja tutkimuspohjaisen tiedon tuottaminen joutuu ratkaisemaan kumpaa linjaa se etenee: sulkeutumisen, tuotteistamisen ja markkinavälitteisin tavaramuodon kautta vai  tiedon avoimuuden, läpinäkyvyyden, julkisuuden, maksuttoman saatavuuden tietä.
Tutkijan, kuten kaikkea ammattityötä motivoi tunne työskentelystä yhteisön hyväksi ja halu jättää omasta työstä jokin jälki, merkki toisille ja historiaan. Tässä on ammattityön arvo: luonnolta ja tradition kautta omaksumiemme lahjojen saattaminen kriittisen arvion jälkeen osaksi yhteisöä ja jälleen kiertoon. Tavaramuotoiset markkinat eivät suoriudu tästä tehtävästä.
Kun valistuksellinen rationaliteetti ja sen ilmentymänä kapitalistinen tekninen teollisuus näki luonnon ensisijaisesti raaka-aineena ja teki siitä käytön jälkeen jätettä, niin tietoteollisuus tekee nyt traditiosta, toisesta luonnosta ja yhteiskunnallisesta muistista raaka-ainetta ja jättää jälkeensä yhteiskunnallista jätettä.
Kaikki myöntänevät että, meidän on päästävä kokonaan eroon jätteen-ajatuksesta. Siten meillä ei voi enää olla jätehautoja vaan aina uusi kehto biologiseen, tekniseen ja yhteiskunnalliseen kiertoon. Toisen aikaansaama ja jälkeen jättämä on jonkun toisen kehityksen ehto. Tavoitteena on siis perustaa uudelleen talonpito – oikos – lahjataloutena: esineiden ja asioiden kiertoon saattaminen määrittää niiden arvon. Talouden lakeihin on siis rakennettava sisään sekä luonnon, tradition että yksilöllisen kehityksen ehdot, uusi Human condition.
Kaikki nykyinen työ edellyttää johonkin mittaan yhteistajua, General intellect’iä, siis yleissivistystä, jolla on kädet tarttua maailman menoon. Meidän on kaikkien ponnisteltava monin eri tavoin mitä erilaisimmissa yhteyksissä ja osoitettava yhteistahtoa ennen kuin olemme siinä tilanteessa, että voimme perustaa yksittäisen – ja usein yksityisen – taloudellisesti kilpailukykyisen tuotantoyksikön. Vain tukeutumalla yhteistajuun ja -tahtoon, siis yleissivistykseen, voimme tarttua yksittäiseen työhön tai työtehtävään. Ja päinvastoin: jokaisen tuottavan työpaikan perustana on yhteinen ja jaettu sivistys.
Juuriin menevä yliopistouudistus muuttaa siis kaikkien työn mittakaavaa: sivistyksen tehtävänä on tunnistaa, asettaa ja ratkaista ihmiskunnan, maapallon ja aikakauden perusongelmia. Tämä edellyttää saman mittakaavan julkisen tilan  synnyttämistä, viime kädessä ihmiskunnan taloutta. Se muuttaa myös käsitystä sivistyksestä: perinteellinen pään ja sydämen, teorian ja praksiksen, tiedon ja politiikan yhteensovittaminen ei riitä. Mukaan tarvitaan myös ajattelevat kädet ja kätteleviä ajatuksia. Muuten yliopistoreformissa historiallista on vain siitä puhuvien pömböösi mielikuvitus.
Matti Vesa Volanen
tutkija
Jyväskylän yliopisto

Uudistus murtaa kansallisen yliopiston

2008-07-23T02:26:00.000-07:00

Keskisuomalainen 23.07. 2008

Opetusministeri Sari Sarkomaalla on kovin kansallinen ja romanttinen käsitys tieteenteosta. Kuitenkin Sarkomaan ajama yliopistoreformi on suunnattu juuri kansallisen ja romanttisen näkökannan murtamiseen.

Päinvastoin kuin Sarkomaa väittää, yliopistoja yksityistetään. Niitä ei ehdotetun lain mukaan omista kunnat eikä valtio. Niiden taseisiin siirretään kiinteistöjen arvot ja niihin voidaan tehdä finanssisijoituksia. Samalla valtiovalta vetäytyy rahoituksen kokonaisvastuusta. Tilin- ja kirjanpito sekä yliopiston hallituksen taloudellinen vastuu tulee noudattamaa yksityisen yritysmaailman käytänteitä. Yliopistojen hallituksista tulee yrityshallituksia ja rehtorista yliopiston toimitusjohtaja. Yliopistot olisivat siis yksityisiä mutta valtionapuisia yrityksiä.

Päinvastoin kuin Sarkomaan väittää, että hän on rakentamassa "monialaista sivistysliopistoa", hän on toteuttamassa radikaalia yliopistojen julkisen tehtävän alasajoa. Se kulttuurinen, sosiaalinen ja taloudellinen julkinen tila, jota olemme tottuneet kutsumaan kansakunnaksi, on purkautumassa. Sen tueksi 1800-luvulla synnytetty kansallinen sivistyshanke on nyt purkamisvuorossa. Yksittäisten yliopistojen - tietotehtaiden - tulee avautua kansainväliselle kilpailulle; kilpailun "näkymätön käsi" huolehtii lopusta.

Tietoteollisuudesta on tullut osa suomalaista vientiteollisuutta.

Päinvastoin kuin Sarkomaa väittää siirtyminen virkasuhteista työsopimussuhteisiin heikentää henkilökunnan asemaa.

Työsopimussuhteinen työntekijä voidaan irtisanoa tuotannollis-taloudellisin syin. Lisäksi työsuhteisen "on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, joita työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta. Työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa".

Työsopimussuhteinen on siis työantajansa renki. Häntä ei siis ohjaa laillisuuperiaatteen mukainen tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus vaan työnantajan tahto.

Virkasuhteinen työntekijä puolestaan edustaa sitä, joka on hänelle antanut vallan julkisten tehtävien hoitoon. Yliopistoille on perustuslailla myönnetty tieteen ja opetuksen vapaus. Yliopiston tutkija edustaa siten tiedeyhteisön autonomisuutta - ei yksittäisen yliopiston hallitusta.

Päinvastoin kuin Sarkomaa väittää, uudistus ei vahvista yliopiston asemaa työpaikkana. Tutkijan työn perusmotivaatioon kuuluu tunne työskentelystä yhteisön hyväksi ja pyrkimys jättää jokin merkki itsestä toisille ja historiaan. Luonnolta ja tradition kautta saamiemme edellisten sukupolvien työn tulosten saattaminen takaisin osaksi yhteisöä ja jälleen kiertoon on ammatin harjoittamisen keskeinen perusta. Tiedon tavaramittaistaminen ja tietotavaroiden ostaminen ja myyminen estävät tämän yhteisöllisyyden uusintamisen ja kokemusten kierron.

Päinvastoin kuin Sarkomaa väittää aiottu yliopistoreformi ei lisää yliopistojen autonomiaa vaan muuttaa riippuvuuden luonnetta ratkaisevasti.

Kun nyt siirrytään konsernimuotoiseen tilinpitoon ja sen mahdollistamaan rahastointiin, tulee yliopistojen hallinnon orgaaniseksi osaksi kysymykset sijoituksista ja niiden tuotoista, ja sitä kautta astuu kuvaan mukaan koko pörssilainsäädäntö ja siihen liittyvät neljännesvuosittaiset julkisuus ja läpinäkyvyys vaatimukset. Ei ole vaikea ennustaa, että mitä moninaisimmat puskurirahastot tulevat olemaan keskeisessä osassa yliopistojen taloudessa.

Aiotussa yliopistoreformissa on siis kolme musertavaa puutetta. Se ei aseta tavoitteeksi uuden, kaikille avoimen julkisen tilan rakentamista, jota globaalin rahatalouden kehitys välttämättä vaatisi. Se uskoo sen sijaan uusliberalismin tavoin yksityistämiseen ja "näkymättömän käden" ohjaukseen tietomarkkinoilla. Se rakentaa yliopistolaitosta, jossa vahvistuvat palkkatyön, ostajan ja myyjän, kuluttajan ja asiakkaan roolit tavaratalouden ehtojen mukaisesti. Se murtaa tutkijan ja opettajan ammattityöhön liittyvän perusmotiivin yhteisöllisyyden rakentamisessa.

MATTI VESA VOLANEN

tutkija

Jyväskylä

Yliopistojen julkista tehtävää ajetaan nyt radikaalisti alas

2008-03-11T01:42:00.000-07:00

HS - Mielipide - 11.3.2008

Viime viikkoina yliopistoissa on syvin miettein luettu opetusministeriön helmikuun

alussa rehtoreille lähettämää muistiota yliopistojen uudesta hallintomallista.

Muistion ja siihen liittyvän yliopistoreformin viesti on selvä: valtiovalta irrottautuu

yliopistojen rahoituksen kokonaisvastuusta.

Yliopistot kilpailkoot rahasta ja arvostuksesta omin avuin. Yliopistoille ei enää sälytetä

julkista tehtävää.

Muistion mukaan yliopistojen hallitusten "on huolellisesti toimien edistettävä yliopiston

etua". Hallituksiin ehdotetaan valittavaksi puolet jäsenistä yliopiston ulkopuolelta.

Näistä ulkopuolisista valitaan hallituksen puheenjohtaja.

Ulkopuolisten lisäksi hallituksessa tulee olla edustettuina yliopistojen professorit, muut

opettajat ja tutkijat sekä muu henkilöstö sekä opiskelijat. Se, miten nämä edustajat

valitaan ja miten he jakautuvat eri ryhmien kesken, jätetään auki.

Samaiseen uudistukseen liittyy yliopiston työsuhteiden muuttaminen virkasuhteista

työsopimussuhteiksi.

Henkilökunta siirretään palkkatyöläisiksi yksityis- tai julkisoikeudellisiin

yritysyliopistoihin. Vain virkasuhteinen työtekijä voi käyttää julkista valtaa. Tämä valta

siis poistuu ja tilalle tulee toinen, rahan valta.

Yliopistojen tilinpito muutetaan vastaamaan yksityisten yritysten tilinpitoa. Yliopistot

pääomitetaan, ja noita pääomia vastaan yliopistot ryhtyvät hallinnoimaan rahastoja.

"Making money" tulee siis orgaaniseksi osaksi yliopistojen toimintaa.

Yliopistot eivät siis enää aja kansakunnan etua tai sen nuorison parasta, vaan omaa

taloudellista etuaan. Yliopistoista on tulossa yrityksiä, joilla on vaivoinaan valtion

tukeen perustuva koulutustehtävä.

Juuri aikaansaatu ja epäonninen valtion uusi palkkajärjestelmä on hetimiten

vanhanaikainen. Vaatimus- ja suoritustasoihin perustuva palkkaus ei enää sovi tähän

maailmaan. Tässä maailmassa sanotaan työntekijöille ja opiskelijoille: tulos tai ulos.

Tietotuotannosta on tullut suomalaista perusteollisuutta. Se on siis organisoitava, kuten

perusteollisuus on Suomessa aina organisoitu. Ne opit, jotka tiedeyhteisö tuotti

teollisen toiminnan organisoimiseksi, käännetään nyt tekijöitään kohti.

Tiedon käsityöläisistä tulee nyt tiedon palkkatyöläisiä. Tämä on johdonmukainen

lopputulos siitä yliopistopolitiikasta, joka aloitettiin 1990-luvun alussa. Koulutus

määriteltiin jo tuolloin yksityiseksi asiaksi ja yksityiseksi tuotteeksi.

Korkeakoulutuksen ja -tutkimuksen tehtävänä ei ole koskaan ollut yhteiskunnan ja

luonnon pelkkä valaiseminen vaan myös niiden moninainen ristivalaiseminen.

Tähän ristivalaistuksen voimaan perustuu korkeakoulutuksen tuottamien inventioiden

mahdollisuus.

Innovaatioyliopisto-hanke kulkee juuri päinvastaiseen suuntaan. Se tekee

tiedontuotannosta yksityistä tavaratuotantoa.

Onko muita mahdollisuuksia? On, ja aivan huikeita. Yliopistoilla on ollut keskeinen rooli

sen kulttuurisen, sosiaalisen ja taloudellisen julkisen tilan rakentamisessa, johon

viittaamme ilmaisulla "kansakunta".

Uusi teknologia ja media ovat mahdollistaneet uskomattoman rikkaan uuden julkisen

tilan, jonka mittapuina ovat ihmiskunta, luonto ja aikakausi. Yliopiston mitta on nyt se,

kuinka osata tunnistaa, asettaa ja ratkaista aikakauden peruskysymyksiä.

Totuudellisuus, avoimuus ja tiedon yhteistuottaminen tässä julkisessa tilassa, siinä on

yliopistoinstituution uusi haaste. Siis ihmiskunnan talous ja ihmiskunnan yliopisto.

MATTI VESA VOLANEN

tutkija

Jyväskylän yliopisto

Yliopiston raiskiolla

2006-03-03T02:50:00.000-08:00

KESKISUOMALAINEN Pääkirjoitussivu 03.03.2006

Yliopistojen kaikkien henkilöstöryhmien piirissä on viime aikoina herättänyt ylitsekäymätöntä hämmennystä ns. uusi palkkausjärjestelmä, UPJ. Sen vaikeimmin hyväksyttäväksi piirteeksi on todettu se, että yliopiston työntekijöiden palkan suuruus tulee suoraan riippuvaiseksi lähimmän esimiehen mieltymyksistä, jotka eivät ole julkisia.

Hämmentävää tämä on senkin vuoksi, että koko UPJ -hankkeen ajattelutapa on peräisin 1980 -luvun lopun ajattelumalleista, valtiovarainministeri Iiro Viinasen maailmasta. Siinä maailmassa ei oltu täysin päästy irti työväen kurittamisen perinteestä. UPJ ajaa kuitenkin yliopistoille ensisijaisesti työntekijöiden palkan tuloskontrollia. Sen juuret ovat puolestaan teollisen työn laatukontrollissa, joka kehitettiin toisen maailmansodan jälkeen.

Yksityisessä yritysmaailmassahan puhaltavat jo aivan uudet tuulet: perusmielikuvana on itsenäinen yrittäjätyöläinen, jota ei kontrolloida vaan vapautetaan yrittämään. Tehtäväksianto kuuluu: On oma asiasi kuinka hommasi hoidat, mutta taloudellisen tuloksen tulee olla se, mikä sovitaan.

Ei luoteta omaan osamiseen

UPJ ei ole ainoa uudistushanke yliopistoilla. Niin on pitkä rivi, kuten esimerkiksi tutkinnonuudistus, laatuhanke, ulkoiset arviointihankkeet, tuottavuushanke ja immateriaalilainsäädännön uudistus. Kaikilla näillä on yksi yhteinen piirre: yliopistoinstituution edustajat eivät luota yliopiston omaan koulutukseen eikä työntekijöihin. Työtä on kontrolloitava ulkoapäin ja oman työn tulosten omistusoikeuksia kavennettava. Helposti vedotaan siihen, että opetusministeriö ei usko yliopistolaitoksen pystyvän omin avuin suoriutuvan tehtävistään. Ja edelleen, että Euroopan unioni ei usko tiedeinstituution pystyvän vastaavan riittävän nopeasti edessä oleviin maailmantaloudellisiin haasteisiin.

Käyntiin viritetty prosessi on kuin toisinto ensimmäisestä teollisesta vallankumouksesta. Silloinhan itsenäiset käsityöläiset pakkosiirrettiin tehtaisiin, työ ositettiin työvoiman käytöksi ja kaikki muut työn elementit siirrettiin työn ulkopuolisesti organisoitaviksi. Mitä nyt syntymässä olevalle uudelle raiskiolle tulee kasvamaan? Se tuottaa meille tiedepuiston ja ihmispuutarhan, jossa taimille ei jää muuta tehtävää kuin tuottaa teollista liikevoimaa.

Sivistävää työtä

Olemme kuulleet yksittäisten professorien pahoittaneen mielensä. Samoin olemme kuulleet, että akateeminen työ on niin erityislaatuista, että sille ei voi tehdä tätä. Ironia on siinä, että tiedeyhteisö on itse kehittänyt ne työkalut, joilla se laitetaan uuteen muottiin. Ne ovat niitä työkaluja, joilla ensimmäinen teollinen kumous käännettiin puhtaasta kurinpidosta sääntelyksi.

Yliopistojen kaikkien henkilökuntaryhmien ja opiskelijoiden olisi nyt syytä ottaa tuumaustauko ja miettiä yhdessä onko se työyhteisö, joka mainittujen uudistusten jälkeen syntyy, sellainen jossa haluamme työskennellä. Jos ei, niin mitä pitäisi tehdä?

Oma käsitykseni on selvä ja – se myönnettäköön – hieman romanttinen: Yliopisto voi säilyttää asemansa sivistyksellisenä yhteisönä vain kun se asettuu vaatimaan ja puolustamaan kaiken työn sivistyksellistä perustaa, sivistävää työtä. Yliopistoissa kysymys on sitä, kuinka henkisen käsityöläisyyden perinne saadaan käännettyä yhteisöllisyydeksi, jossa tuottava joutilaisuus, etsivä ja kokeileva leikki ja kauniisti tekeminen tukevat yhteisömme rakentumista. Tätä uutta työn muotoa etsitään yliopistojen ulkopuolella kaikkialla Euroopassa.

MATTI VESA VOLANEN

tutkija

Jyväskylän yliopisto