Yliopiston raiskiolla

KESKISUOMALAINEN
Pääkirjoitussivu 03.03.2006

Yliopistojen kaikkien henkilöstöryhmien piirissä on viime aikoina herättänyt ylitsekäymätöntä hämmennystä ns. uusi palkkausjärjestelmä, UPJ. Sen vaikeimmin hyväksyttäväksi piirteeksi on   todettu se, että yliopiston työntekijöiden palkan suuruus tulee suoraan riippuvaiseksi lähimmän esimiehen mieltymyksistä, jotka eivät ole julkisia.

Hämmentävää tämä on senkin vuoksi, että koko UPJ -hankkeen ajattelutapa on peräisin 1980 -luvun lopun ajattelumalleista, valtiovarainministeri Iiro Viinasen maailmasta. Siinä maailmassa ei oltu täysin päästy irti työväen kurittamisen perinteestä. UPJ ajaa kuitenkin yliopistoille ensisijaisesti työntekijöiden palkan tuloskontrollia. Sen juuret ovat puolestaan teollisen työn laatukontrollissa, joka kehitettiin toisen maailmansodan jälkeen.

Yksityisessä yritysmaailmassahan puhaltavat jo aivan uudet tuulet: perusmielikuvana on itsenäinen yrittäjätyöläinen, jota ei kontrolloida vaan vapautetaan yrittämään. Tehtäväksianto kuuluu: On oma asiasi kuinka hommasi hoidat, mutta taloudellisen tuloksen tulee olla se, mikä sovitaan.

 

Ei luoteta omaan osamiseen

UPJ ei ole ainoa uudistushanke yliopistoilla. Niin on pitkä rivi, kuten esimerkiksi tutkinnonuudistus, laatuhanke, ulkoiset arviointihankkeet, tuottavuushanke ja immateriaalilainsäädännön uudistus. Kaikilla näillä on yksi yhteinen piirre: yliopistoinstituution edustajat eivät luota yliopiston omaan koulutukseen eikä työntekijöihin. Työtä on kontrolloitava ulkoapäin ja oman työn tulosten omistusoikeuksia kavennettava. Helposti vedotaan siihen, että opetusministeriö ei usko yliopistolaitoksen pystyvän omin avuin suoriutuvan tehtävistään. Ja edelleen, että Euroopan   unioni ei usko tiedeinstituution pystyvän vastaavan riittävän nopeasti edessä oleviin maailmantaloudellisiin haasteisiin.

Käyntiin viritetty prosessi on kuin toisinto ensimmäisestä teollisesta vallankumouksesta. Silloinhan itsenäiset käsityöläiset pakkosiirrettiin tehtaisiin, työ ositettiin työvoiman käytöksi ja kaikki muut työn elementit siirrettiin työn ulkopuolisesti organisoitaviksi. Mitä nyt syntymässä olevalle uudelle raiskiolle tulee kasvamaan? Se tuottaa meille tiedepuiston ja ihmispuutarhan, jossa taimille ei jää muuta tehtävää kuin tuottaa teollista liikevoimaa.

 

Sivistävää työtä

Olemme kuulleet yksittäisten professorien pahoittaneen mielensä. Samoin olemme kuulleet, että akateeminen työ on niin erityislaatuista, että sille ei voi tehdä tätä. Ironia on siinä, että tiedeyhteisö on itse kehittänyt ne työkalut, joilla se laitetaan uuteen muottiin. Ne ovat niitä työkaluja, joilla ensimmäinen teollinen kumous käännettiin puhtaasta kurinpidosta sääntelyksi.

Yliopistojen kaikkien henkilökuntaryhmien ja opiskelijoiden olisi nyt syytä ottaa tuumaustauko ja miettiä yhdessä onko se työyhteisö, joka mainittujen uudistusten jälkeen syntyy, sellainen jossa haluamme työskennellä. Jos ei, niin mitä pitäisi tehdä?

Oma käsitykseni on selvä ja – se myönnettäköön – hieman romanttinen: Yliopisto voi säilyttää asemansa sivistyksellisenä yhteisönä vain kun se asettuu vaatimaan ja puolustamaan kaiken työn sivistyksellistä perustaa, sivistävää työtä. Yliopistoissa kysymys on sitä, kuinka henkisen käsityöläisyyden perinne saadaan käännettyä yhteisöllisyydeksi, jossa tuottava joutilaisuus, etsivä ja kokeileva leikki ja kauniisti tekeminen tukevat yhteisömme rakentumista. Tätä uutta työn muotoa etsitään yliopistojen ulkopuolella kaikkialla Euroopassa.

MATTI VESA VOLANEN

tutkija

Jyväskylän yliopisto