Suuri puhallus vai juuriin menevä uudistus?

Kansan Uutiset 28. 11.2008

Nyt käynnissä oleva yliopistoreformi lähti liikkeelle yliopistojen johtamisongelmista. Kansallisvaltion tilinpito arvioitiin suurimmaksi yliopiston tehokkaan johtamisen esteeksi. Lakiluonnoksessa johtamisen ongelma on ratkaistu. Se on tehty yliopistojen sisäistä demokratiaa kaventamalla, henkilöstön asemaan heikentämällä, yliopistotalouden epävakauttamisella, yliopistoyhteisön lojaliteettirakenteen ja työmotivaation perustaa murtamalla.

Lakimuutoksen jälkeen yliopistot ”omistavat itse itsensä”. Tämä tarkoittaa, että yliopistot saavat takaisin omistukseensa ne kiinteistöt, joissa ne toimivat. Yliopistojen arvo ei kuitenkaan ole seinissä vaan osaamispääomassa: siinä, mitä yliopistoväki tietää ja taitaa.  Johdonmukaista tällöin olisi, että yliopistoista muodostettaisiin yliopistoyhteisön omistuksessa olevia osuuskuntia, ”osuus ja ääni” –periaatteella. Vasta tällöin yliopistoilla olisi omat omistajat. Tämä ei kuitenkaan käy päinsä. Miksi?

Yliopistot ovat rakentuneet osana kansakunnan rakentamista. Kansakunnan valitsema eduskunta on valtiovallan kautta välittänyt rakennustehtävän yliopistoille. Yliopistoille on myönnetty itsehallinto, mutta ei itsenäisyyttä. Kansa(kunta) on omistanut yliopistot valtiovallan välityksellä.

Lakireformi irrottaa yliopistot kansakunnan omistuksesta. Niille luvataan siis itsenäisyyttä. Yliopistoille avautuu mahdollisuus rakentaa uutta, ei-valtiollista julkista tilaa. Tätä ei kuitenkaan ehdoteta. Pikemminkin se kielletään. Silmien eteen nostetaan kliseinen kuva ”globalisaatiosta ja kovenevasta kilpailusta”. Tie eteenpäin ei ole uuden julkisen tilan ja tehtävän jäsentäminen vaan markkinat, tiedon ja koulutuksen tuotteistaminen ja tavaramittaistaminen.

Lakiluonnoksen taustalla häämöttää usko, jonka mukaan markkinamekanismi ratkaisee kysymyksen akateemisen tutkimuksen ja opetuksen järjestämisestä sekä rahoituksen oikeanlaisesta kohdentumisesta. Pienintäkään ajatusta ei ole kuitenkaan uhrattu niille perustavanlaatuisille muutoksille, jotka nyt myllertävät tietotaloutta, tiedon tuottamista, jakamista ja kuluttamista.

Käynnissä on kaksi lähes päinvastaista kehitystä. Toisaalla on teollisen tietotuotannon valtaisa keskittymisprosessi muutamaan maailmanlaajuiseen konglomeraattiin, jotka hallinnoivat tiedon tuotantoa, levitystä ja kuluttajamarkkinoita. Toisaalta on syntymässä äärimmäisen pitkälle menevä hajautuminen: tiedon tuotannon ja kokemusten jakamisen välineet ovat lähes jokaisen ulottuvilla.

Tieteellisen ja tutkimuspohjaisen tiedon tuottaminen joutuu ratkaisemaan kumpaa linjaa se etenee: sulkeutumisen, tuotteistamisen ja markkinavälitteisin tavaramuodon kautta vai  tiedon avoimuuden, läpinäkyvyyden, julkisuuden, maksuttoman saatavuuden tietä.

Tutkijan, kuten kaikkea ammattityötä motivoi tunne työskentelystä yhteisön hyväksi ja halu jättää omasta työstä jokin jälki, merkki toisille ja historiaan. Tässä on ammattityön arvo: luonnolta ja tradition kautta omaksumiemme lahjojen saattaminen kriittisen arvion jälkeen osaksi yhteisöä ja jälleen kiertoon. Tavaramuotoiset markkinat eivät suoriudu tästä tehtävästä.

Kun valistuksellinen rationaliteetti ja sen ilmentymänä kapitalistinen tekninen teollisuus näki luonnon ensisijaisesti raaka-aineena ja teki siitä käytön jälkeen jätettä, niin tietoteollisuus tekee nyt traditiosta, toisesta luonnosta ja yhteiskunnallisesta muistista raaka-ainetta ja jättää jälkeensä yhteiskunnallista jätettä.

Kaikki myöntänevät että, meidän on päästävä kokonaan eroon jätteen-ajatuksesta. Siten meillä ei voi enää olla jätehautoja vaan aina uusi kehto biologiseen, tekniseen ja yhteiskunnalliseen kiertoon. Toisen aikaansaama ja jälkeen jättämä on jonkun toisen kehityksen ehto. Tavoitteena on siis perustaa uudelleen talonpito – oikos – lahjataloutena: esineiden ja asioiden kiertoon saattaminen määrittää niiden arvon. Talouden lakeihin on siis rakennettava sisään sekä luonnon, tradition että yksilöllisen kehityksen ehdot, uusi Human condition.

Kaikki nykyinen työ edellyttää johonkin mittaan yhteistajua, General intellect’iä, siis yleissivistystä, jolla on kädet tarttua maailman menoon. Meidän on kaikkien ponnisteltava monin eri tavoin mitä erilaisimmissa yhteyksissä ja osoitettava yhteistahtoa ennen kuin olemme siinä tilanteessa, että voimme perustaa yksittäisen – ja usein yksityisen – taloudellisesti kilpailukykyisen tuotantoyksikön. Vain tukeutumalla yhteistajuun ja -tahtoon, siis yleissivistykseen, voimme tarttua yksittäiseen työhön tai työtehtävään. Ja päinvastoin: jokaisen tuottavan työpaikan perustana on yhteinen ja jaettu sivistys.

Juuriin menevä yliopistouudistus muuttaa siis kaikkien työn mittakaavaa: sivistyksen tehtävänä on tunnistaa, asettaa ja ratkaista ihmiskunnan, maapallon ja aikakauden perusongelmia. Tämä edellyttää saman mittakaavan julkisen tilan  synnyttämistä, viime kädessä ihmiskunnan taloutta. Se muuttaa myös käsitystä sivistyksestä: perinteellinen pään ja sydämen, teorian ja praksiksen, tiedon ja politiikan yhteensovittaminen ei riitä. Mukaan tarvitaan myös ajattelevat kädet ja kätteleviä ajatuksia. Muuten yliopistoreformissa historiallista on vain siitä puhuvien pömböösi mielikuvitus. 

Matti Vesa Volanen

tutkija

Jyväskylän yliopisto