Suuri puhallus vai juuriin menevä uudistus?

Kansan Uutiset 28. 11.2008

Nyt käynnissä oleva yliopistoreformi lähti liikkeelle yliopistojen johtamisongelmista. Kansallisvaltion tilinpito arvioitiin suurimmaksi yliopiston tehokkaan johtamisen esteeksi. Lakiluonnoksessa johtamisen ongelma on ratkaistu. Se on tehty yliopistojen sisäistä demokratiaa kaventamalla, henkilöstön asemaan heikentämällä, yliopistotalouden epävakauttamisella, yliopistoyhteisön lojaliteettirakenteen ja työmotivaation perustaa murtamalla.

Lakimuutoksen jälkeen yliopistot ”omistavat itse itsensä”. Tämä tarkoittaa, että yliopistot saavat takaisin omistukseensa ne kiinteistöt, joissa ne toimivat. Yliopistojen arvo ei kuitenkaan ole seinissä vaan osaamispääomassa: siinä, mitä yliopistoväki tietää ja taitaa.  Johdonmukaista tällöin olisi, että yliopistoista muodostettaisiin yliopistoyhteisön omistuksessa olevia osuuskuntia, ”osuus ja ääni” –periaatteella. Vasta tällöin yliopistoilla olisi omat omistajat. Tämä ei kuitenkaan käy päinsä. Miksi?

Yliopistot ovat rakentuneet osana kansakunnan rakentamista. Kansakunnan valitsema eduskunta on valtiovallan kautta välittänyt rakennustehtävän yliopistoille. Yliopistoille on myönnetty itsehallinto, mutta ei itsenäisyyttä. Kansa(kunta) on omistanut yliopistot valtiovallan välityksellä.

Lakireformi irrottaa yliopistot kansakunnan omistuksesta. Niille luvataan siis itsenäisyyttä. Yliopistoille avautuu mahdollisuus rakentaa uutta, ei-valtiollista julkista tilaa. Tätä ei kuitenkaan ehdoteta. Pikemminkin se kielletään. Silmien eteen nostetaan kliseinen kuva ”globalisaatiosta ja kovenevasta kilpailusta”. Tie eteenpäin ei ole uuden julkisen tilan ja tehtävän jäsentäminen vaan markkinat, tiedon ja koulutuksen tuotteistaminen ja tavaramittaistaminen.

Lakiluonnoksen taustalla häämöttää usko, jonka mukaan markkinamekanismi ratkaisee kysymyksen akateemisen tutkimuksen ja opetuksen järjestämisestä sekä rahoituksen oikeanlaisesta kohdentumisesta. Pienintäkään ajatusta ei ole kuitenkaan uhrattu niille perustavanlaatuisille muutoksille, jotka nyt myllertävät tietotaloutta, tiedon tuottamista, jakamista ja kuluttamista.

Käynnissä on kaksi lähes päinvastaista kehitystä. Toisaalla on teollisen tietotuotannon valtaisa keskittymisprosessi muutamaan maailmanlaajuiseen konglomeraattiin, jotka hallinnoivat tiedon tuotantoa, levitystä ja kuluttajamarkkinoita. Toisaalta on syntymässä äärimmäisen pitkälle menevä hajautuminen: tiedon tuotannon ja kokemusten jakamisen välineet ovat lähes jokaisen ulottuvilla.

Tieteellisen ja tutkimuspohjaisen tiedon tuottaminen joutuu ratkaisemaan kumpaa linjaa se etenee: sulkeutumisen, tuotteistamisen ja markkinavälitteisin tavaramuodon kautta vai  tiedon avoimuuden, läpinäkyvyyden, julkisuuden, maksuttoman saatavuuden tietä.

Tutkijan, kuten kaikkea ammattityötä motivoi tunne työskentelystä yhteisön hyväksi ja halu jättää omasta työstä jokin jälki, merkki toisille ja historiaan. Tässä on ammattityön arvo: luonnolta ja tradition kautta omaksumiemme lahjojen saattaminen kriittisen arvion jälkeen osaksi yhteisöä ja jälleen kiertoon. Tavaramuotoiset markkinat eivät suoriudu tästä tehtävästä.

Kun valistuksellinen rationaliteetti ja sen ilmentymänä kapitalistinen tekninen teollisuus näki luonnon ensisijaisesti raaka-aineena ja teki siitä käytön jälkeen jätettä, niin tietoteollisuus tekee nyt traditiosta, toisesta luonnosta ja yhteiskunnallisesta muistista raaka-ainetta ja jättää jälkeensä yhteiskunnallista jätettä.

Kaikki myöntänevät että, meidän on päästävä kokonaan eroon jätteen-ajatuksesta. Siten meillä ei voi enää olla jätehautoja vaan aina uusi kehto biologiseen, tekniseen ja yhteiskunnalliseen kiertoon. Toisen aikaansaama ja jälkeen jättämä on jonkun toisen kehityksen ehto. Tavoitteena on siis perustaa uudelleen talonpito – oikos – lahjataloutena: esineiden ja asioiden kiertoon saattaminen määrittää niiden arvon. Talouden lakeihin on siis rakennettava sisään sekä luonnon, tradition että yksilöllisen kehityksen ehdot, uusi Human condition.

Kaikki nykyinen työ edellyttää johonkin mittaan yhteistajua, General intellect’iä, siis yleissivistystä, jolla on kädet tarttua maailman menoon. Meidän on kaikkien ponnisteltava monin eri tavoin mitä erilaisimmissa yhteyksissä ja osoitettava yhteistahtoa ennen kuin olemme siinä tilanteessa, että voimme perustaa yksittäisen – ja usein yksityisen – taloudellisesti kilpailukykyisen tuotantoyksikön. Vain tukeutumalla yhteistajuun ja -tahtoon, siis yleissivistykseen, voimme tarttua yksittäiseen työhön tai työtehtävään. Ja päinvastoin: jokaisen tuottavan työpaikan perustana on yhteinen ja jaettu sivistys.

Juuriin menevä yliopistouudistus muuttaa siis kaikkien työn mittakaavaa: sivistyksen tehtävänä on tunnistaa, asettaa ja ratkaista ihmiskunnan, maapallon ja aikakauden perusongelmia. Tämä edellyttää saman mittakaavan julkisen tilan  synnyttämistä, viime kädessä ihmiskunnan taloutta. Se muuttaa myös käsitystä sivistyksestä: perinteellinen pään ja sydämen, teorian ja praksiksen, tiedon ja politiikan yhteensovittaminen ei riitä. Mukaan tarvitaan myös ajattelevat kädet ja kätteleviä ajatuksia. Muuten yliopistoreformissa historiallista on vain siitä puhuvien pömböösi mielikuvitus. 

Matti Vesa Volanen

tutkija

Jyväskylän yliopisto

Uudistus murtaa kansallisen yliopiston

Keskisuomalainen 23.07. 2008

Opetusministeri Sari Sarkomaalla on kovin kansallinen ja romanttinen käsitys tieteenteosta. Kuitenkin Sarkomaan ajama yliopistoreformi on suunnattu juuri kansallisen ja romanttisen näkökannan murtamiseen.

Päinvastoin kuin Sarkomaa väittää, yliopistoja yksityistetään. Niitä ei ehdotetun lain mukaan omista kunnat eikä valtio. Niiden taseisiin siirretään kiinteistöjen arvot ja niihin voidaan tehdä finanssisijoituksia. Samalla valtiovalta vetäytyy rahoituksen kokonaisvastuusta. Tilin- ja kirjanpito sekä yliopiston hallituksen taloudellinen vastuu tulee noudattamaa yksityisen yritysmaailman käytänteitä. Yliopistojen hallituksista tulee yrityshallituksia ja rehtorista yliopiston toimitusjohtaja. Yliopistot olisivat siis yksityisiä mutta valtionapuisia yrityksiä.

Päinvastoin kuin Sarkomaan väittää, että hän on rakentamassa "monialaista sivistysliopistoa", hän on toteuttamassa radikaalia yliopistojen julkisen tehtävän alasajoa. Se kulttuurinen, sosiaalinen ja taloudellinen julkinen tila, jota olemme tottuneet kutsumaan kansakunnaksi, on purkautumassa. Sen tueksi 1800-luvulla synnytetty kansallinen sivistyshanke on nyt purkamisvuorossa. Yksittäisten yliopistojen - tietotehtaiden - tulee avautua kansainväliselle kilpailulle; kilpailun "näkymätön käsi" huolehtii lopusta.

Tietoteollisuudesta on tullut osa suomalaista vientiteollisuutta.

Päinvastoin kuin Sarkomaa väittää siirtyminen virkasuhteista työsopimussuhteisiin heikentää henkilökunnan asemaa.

Työsopimussuhteinen työntekijä voidaan irtisanoa tuotannollis-taloudellisin syin. Lisäksi työsuhteisen "on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, joita työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta. Työntekijän on toiminnassaan vältettävä kaikkea, mikä on ristiriidassa hänen asemassaan olevalta työntekijältä kohtuuden mukaan vaadittavan menettelyn kanssa".

Työsopimussuhteinen on siis työantajansa renki. Häntä ei siis ohjaa laillisuuperiaatteen mukainen tasapuolisuus ja oikeudenmukaisuus vaan työnantajan tahto.

Virkasuhteinen työntekijä puolestaan edustaa sitä, joka on hänelle antanut vallan julkisten tehtävien hoitoon. Yliopistoille on perustuslailla myönnetty tieteen ja opetuksen vapaus. Yliopiston tutkija edustaa siten tiedeyhteisön autonomisuutta - ei yksittäisen yliopiston hallitusta.

Päinvastoin kuin Sarkomaa väittää, uudistus ei vahvista yliopiston asemaa työpaikkana. Tutkijan työn perusmotivaatioon kuuluu tunne työskentelystä yhteisön hyväksi ja pyrkimys jättää jokin merkki itsestä toisille ja historiaan. Luonnolta ja tradition kautta saamiemme edellisten sukupolvien työn tulosten saattaminen takaisin osaksi yhteisöä ja jälleen kiertoon on ammatin harjoittamisen keskeinen perusta. Tiedon tavaramittaistaminen ja tietotavaroiden ostaminen ja myyminen estävät tämän yhteisöllisyyden uusintamisen ja kokemusten kierron.

Päinvastoin kuin Sarkomaa väittää aiottu yliopistoreformi ei lisää yliopistojen autonomiaa vaan muuttaa riippuvuuden luonnetta ratkaisevasti.

Kun nyt siirrytään konsernimuotoiseen tilinpitoon ja sen mahdollistamaan rahastointiin, tulee yliopistojen hallinnon orgaaniseksi osaksi kysymykset sijoituksista ja niiden tuotoista, ja sitä kautta astuu kuvaan mukaan koko pörssilainsäädäntö ja siihen liittyvät neljännesvuosittaiset julkisuus ja läpinäkyvyys vaatimukset. Ei ole vaikea ennustaa, että mitä moninaisimmat puskurirahastot tulevat olemaan keskeisessä osassa yliopistojen taloudessa.

Aiotussa yliopistoreformissa on siis kolme musertavaa puutetta. Se ei aseta tavoitteeksi uuden, kaikille avoimen julkisen tilan rakentamista, jota globaalin rahatalouden kehitys välttämättä vaatisi. Se uskoo sen sijaan uusliberalismin tavoin yksityistämiseen ja "näkymättömän käden" ohjaukseen tietomarkkinoilla. Se rakentaa yliopistolaitosta, jossa vahvistuvat palkkatyön, ostajan ja myyjän, kuluttajan ja asiakkaan roolit tavaratalouden ehtojen mukaisesti. Se murtaa tutkijan ja opettajan ammattityöhön liittyvän perusmotiivin yhteisöllisyyden rakentamisessa.

MATTI VESA VOLANEN 

tutkija 

Jyväskylä

Yliopistojen julkista tehtävää ajetaan nyt radikaalisti alas

HS - Mielipide - 11.3.2008 

Viime viikkoina yliopistoissa on syvin miettein luettu opetusministeriön helmikuun

alussa rehtoreille lähettämää muistiota yliopistojen uudesta hallintomallista.

Muistion ja siihen liittyvän yliopistoreformin viesti on selvä: valtiovalta irrottautuu

yliopistojen rahoituksen kokonaisvastuusta.

Yliopistot kilpailkoot rahasta ja arvostuksesta omin avuin. Yliopistoille ei enää sälytetä

julkista tehtävää.

Muistion mukaan yliopistojen hallitusten "on huolellisesti toimien edistettävä yliopiston

etua". Hallituksiin ehdotetaan valittavaksi puolet jäsenistä yliopiston ulkopuolelta.

Näistä ulkopuolisista valitaan hallituksen puheenjohtaja.

Ulkopuolisten lisäksi hallituksessa tulee olla edustettuina yliopistojen professorit, muut

opettajat ja tutkijat sekä muu henkilöstö sekä opiskelijat. Se, miten nämä edustajat

valitaan ja miten he jakautuvat eri ryhmien kesken, jätetään auki.

Samaiseen uudistukseen liittyy yliopiston työsuhteiden muuttaminen virkasuhteista

työsopimussuhteiksi.

Henkilökunta siirretään palkkatyöläisiksi yksityis- tai julkisoikeudellisiin

yritysyliopistoihin. Vain virkasuhteinen työtekijä voi käyttää julkista valtaa. Tämä valta

siis poistuu ja tilalle tulee toinen, rahan valta.

Yliopistojen tilinpito muutetaan vastaamaan yksityisten yritysten tilinpitoa. Yliopistot

pääomitetaan, ja noita pääomia vastaan yliopistot ryhtyvät hallinnoimaan rahastoja.

"Making money" tulee siis orgaaniseksi osaksi yliopistojen toimintaa.

Yliopistot eivät siis enää aja kansakunnan etua tai sen nuorison parasta, vaan omaa

taloudellista etuaan. Yliopistoista on tulossa yrityksiä, joilla on vaivoinaan valtion

tukeen perustuva koulutustehtävä.

Juuri aikaansaatu ja epäonninen valtion uusi palkkajärjestelmä on hetimiten

vanhanaikainen. Vaatimus- ja suoritustasoihin perustuva palkkaus ei enää sovi tähän

maailmaan. Tässä maailmassa sanotaan työntekijöille ja opiskelijoille: tulos tai ulos.

Tietotuotannosta on tullut suomalaista perusteollisuutta. Se on siis organisoitava, kuten

perusteollisuus on Suomessa aina organisoitu. Ne opit, jotka tiedeyhteisö tuotti

teollisen toiminnan organisoimiseksi, käännetään nyt tekijöitään kohti.

Tiedon käsityöläisistä tulee nyt tiedon palkkatyöläisiä. Tämä on johdonmukainen

lopputulos siitä yliopistopolitiikasta, joka aloitettiin 1990-luvun alussa. Koulutus

määriteltiin jo tuolloin yksityiseksi asiaksi ja yksityiseksi tuotteeksi.

Korkeakoulutuksen ja -tutkimuksen tehtävänä ei ole koskaan ollut yhteiskunnan ja

luonnon pelkkä valaiseminen vaan myös niiden moninainen ristivalaiseminen.

Tähän ristivalaistuksen voimaan perustuu korkeakoulutuksen tuottamien inventioiden

mahdollisuus.

Innovaatioyliopisto-hanke kulkee juuri päinvastaiseen suuntaan. Se tekee

tiedontuotannosta yksityistä tavaratuotantoa.

Onko muita mahdollisuuksia? On, ja aivan huikeita. Yliopistoilla on ollut keskeinen rooli

sen kulttuurisen, sosiaalisen ja taloudellisen julkisen tilan rakentamisessa, johon

viittaamme ilmaisulla "kansakunta".

Uusi teknologia ja media ovat mahdollistaneet uskomattoman rikkaan uuden julkisen

tilan, jonka mittapuina ovat ihmiskunta, luonto ja aikakausi. Yliopiston mitta on nyt se,

kuinka osata tunnistaa, asettaa ja ratkaista aikakauden peruskysymyksiä.

Totuudellisuus, avoimuus ja tiedon yhteistuottaminen tässä julkisessa tilassa, siinä on

yliopistoinstituution uusi haaste. Siis ihmiskunnan talous ja ihmiskunnan yliopisto.

MATTI VESA VOLANEN

tutkija

Jyväskylän yliopisto